Viimeiset Suomi-kahvit

Yhdessä kaupungin parhaan porkkanapiirakan kanssa.

Parin viikon päästä ryystetäänkin sitten jo koti-Suomessa!

Autoleikit

Kun lapsi avioon käy

 Edellisen kenttämatkan autonkyydistä nämäkin kuvat napsaistu.

Lapsimorsian ja lapsisulhanen menossa naimisiin. Ikää ei kyllä paljoa ole. 

Sulhanenkin näyttää ihan pikkupojalta. Katseissa lähinnä pelkoa.

Kyselin työkavereiltani lapsiavioliitoista ja he kertoivat, että vaikka laki kieltää lapsiavioliitot (naisten ikäraja 18 ja miesten 20 - miesten pitää pystyä elättämään perhe naimisiinmennessä), ovat lapsiavioliitot melko yleisiä syrjäseuduilla. Vaikka laki sanoisi mitä, paikallisviranomaiset voi aina lahjoa ja muutenkin kyläpäälliköillä ja kylän omilla tavoilla on joka elämänalueella suurempi merkitys kuin mitä pääkaupungissa on päätetty. Mitä sillä on väliä mitä joku laki sanoo, jos yhteisö ja perheet ovat sitä mieltä, että nyt naitetaan nämä lapset. Ja kuulemma tämänikäisillä lapsilla tämä on ihan oikeaa naimisiinmenoa eikä vain sukujen sopimus, lapsilla on edessään ihan oikeasti avioliitto ja työelämä. Monesti myös lapsia alkaa tulla heti. 

Mielenkiintoista on myös se, että Nepalin laki kieltää yli kymmenen vuoden ikäeron puolisoiden välillä. Yleensä aina mies on pari kolme vuotta naista vanhempi. Kyselin työkavereilta, että voiko nainen olla miestä yhtään vanhempi. Työkaverini purskahtivat nauramaan ja sanoivat, että ei tietenkään. Kerroin, että länsimaissa voi niinkin päin olla ja minäkin tiedän erään pariskunnan, jossa nainen on miestään viisitoistavuotta vanhempi, mutta sitä ei ikinä uskoisi. Nepalissa ei kuulemma voisi näin olla, koska naiset synnytettyään rupsahtavat ja vanhenevat paljon nopeammin kuin miehet. Sen vuoksi olisi parempi, että mies olisi aina muutaman vuoden vanhempi kuin nainen.

No, enpä yhtään ihmettele, jos naiset vanhenevat nopeammin, kun auringonpaahteessa tekevät raskaimmat työt ja synnytyskomplikaatioita tai naistentauteja ei syrjäseuduilla juurikaan hoideta. Siinä ei paljon ehdi ryppyjä miettiä.

Kenttämatkan ja auttamisinnon satoja

Tässäpä vielä muutama kuva edelliseltä kenttämatkalta. 

 Käärmeitä tosiaan riitti; sekä myrkyttömiä että myrkyllisiä. Jostain syystä käärmeet eivät herättäneet juurikaan tunteita mussa. Kai täällä on jo kaikkeen tottunut!

-----

Lupasin edellisen postauksen kommenttiosiossa, että kerron tässä yhden hauskan jutun liittyen tähän mun pinnalla olevaan auttamisintoon: Olin tässä yhtenä aamuna aamulenkillä ja näin, kun roskienkerääjän pyörä kaatui ja säkit lensivät maahan. Samassa muistin tämän mun uuden "jalkojen peseminen" -ajattelun ja ajattelin mennä auttamaan miestä. Menin kysymään mieheltä voinko auttaa häntä. Mies nosti katseen ja katsoi mua kysyvästi. Kysyin uudestaan, että voinko auttaa miestä. Miehen ilme olisi ollut niin valokuvan arvoinen! Miehen silmät suureni ja mies katsoi mua suu auki, että mitä vitsiä, ja sitten sanoi, että ei tarvitse apua. Mies jäi ihmetellen katsomaan, kun jatkoin matkaani. Seuraavana aamuna lenkillä ollessani näin taas miehen. Nyt hän oli kaverinsa kanssa ja molemmat vilkaisivat mua ja toisiaan "toi on se outo nainen"-katseella. 

Kerroin tämän tarinan mun työkavereille, jotka räjähtivät nauramaan. Kuulemma täällä ei ole tapana autella roskienkerääjiä ja mun auttamisehdotus oli kuulemma hyvin huvittavaa.

Voi olla, että mulla on nyt tapahtuman jäljiltä oudon naisen maine paikallisten roskienkerääjien keskuudessa. Mutta ehkäpä myös roskienkerääjällä on kokemus, että mä näin hänet ihmisenä ennemmin kuin alakastisena. Täällä kun ei valtaväestöllä ole tapana autella "alempiarvoisia" ihmisiä - he kun ovat ihmisiä, joihin ei saa koskea ja joita pidetään saastaisina. 

No, jos ei muuta, niin ihmiset saivat hyvät naurut mun kustannuksella!

Minä olin alaston ja te vaatetitte minut

Kenttämatkalla tapahtui yksi hyvin pysäyttävä tilanne. Olimme ajaneet pitkän päivän ja saapuneet yöpaikkaan. Päätimme lähteä käymään läheisessä (ja kuuluisassa) puistossa vielä ennen pimeän tuloa.

Olimme ajamassa puistoon, kun eräässä risteyksessä poliisitalon läheisyydessä makasi ja vaikeroi alaston nainen hyvin huonokuntoisena. Kauhistuimme kaikki naista. Ja jatkoimme matkaa.

Samassa mieleeni pulpahti hyvin tuttu jae: 

"Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni." (Matt. 25:35-36)

Jae tuli mieleen hyvin pysäyttävästi ja voimakkaasti. 

Voi kunpa voisin kertoa, että pysäytin auton ja pysähdyin auttamaan naista. 

Että vaatetin alastoman ja annoin nälkäisen syödä. 

En kehdannut. 

Mitä jos työkaverini pitäisivätkin mua jotenkin yliherkkänä auttajatyttönä - tai jos auttaminen olisikin jotenkin kestävän kehityksen vastaista, kun ulkomaalainen menee ja auttaa. Mieleen tuli kaikki ne perustelut miksi ei kannata pysähtyä ja auttaa. Olisihan se jotenkin naiivia ja hyväuskoisen touhua.

Jatkoimme matkaa puistoon ja sain otettua paljon kivoja kuvia.

Nainen ja oma pelkuruuteni eivät kuitenkaan jättäneet rauhaan. Kukat muistuttivat sitä kuinka arvokas ja kaunis myös kadulla näkemäni nainen on. Päätin, että jos puistosta lähdettyämme näen vielä naisen, ostan naiselle vaatteet ja iltapalan sekä vien hänet hotellihuoneeseeni pesulle. Koko matkan sydän pamppaillen katselin ulos löytyisikö naista. Hävettää myöntää, mutta hotellille päästyäni olin helpottunut, kun en nähnyt enää naista. 

Asia ei ole jättänyt mua rauhaan. Tiedän, että kestävän kehityksen kannalta lahjoja antava "joulupukki" ei ole hyvä, vaan meidän on tuettava yhteisöjen kykyä pitää huolta itse itsestään. Että materiaa tärkeämpää on voimaannuttaminen ja valistustyö. Mutta entäpä jos joissakin tilanteissa meidän pitäisikin pysähtyä, nähdä lähimmäisemme ja konkreettisesti vaatettaa ja syöttää hänet? Vaikka se olisi kuinka lyhytnäköistä tai naiivia. Olisiko siitä oikeasti ollut mitään haittaa tai jopa päinvastoin teko, joka olisi osoittanut lähimmäisenrakkautta?

Tänä aamuna kuuntelin Joyce Meyerin puhetta ja mieleeni jäi erityisesti yksi kohta: jos jokainen meistä tekisi päivittäin edes yhden teon, joka voitaisiin laskea kategoriaan "jalkojen peseminen", muuttaisimme maailman. Mitä jos ottaisimme tavoitteeksi joka päivä kohdata ja nähdä yksi ihminen, pitää seuraa yksinäiselle, ostaa ruokapussi opiskelijalle tai yksinhuoltajaäidille. Tai vaatettaa alastoman. Pestä jonkun lähimmäisemme jalat. Se on rukous, jonka olen tällä viikolla lisännyt aamurukoukseeni. Anna minun olla siunaus jollekin tänään. Anna minun nähdä lähimmäiseni tänään. Ehkäpä siten seuraavalla kerralla pysähdyn nopeammin enkä jää miettimään nolaanko itseni.

-----

Kuulisin mielelläni teidän kommentteja ja ajatuksia asiasta, joten kommentoikaahan ihmeessä.

Kauniiden ihmisten maa

Nepalin ihmiset, sen monet heimot ja etniset ryhmät, ovat niin kauniita ja kuvauksellisia.

Matkantekoa

 Koska Nepal on hyvin vaikeakulkuinen maa, menee yleensä suurin osa kenttämatkasta ihan matkustamiseen, vaikka koetan lentää mahdollisimman pitkälle. Tällä kertaa mun kenttämatka suuntautui Surkhetiin, jonka vuoksi lensin suurimman osan matkasta, eli Kathmandu-Nepalgunj-välin, mennen tullen. Vaikka loput matkat näyttävät kartalla lyhyeltä, meni tälläkin kertaa autossa melkein parisenkymmentä tuntia.

Kenttämatkalle lähtiessäni olin tietoinen Nepalgunjin (ja oikeastaan koko Etelä-Nepalin) yleislakosta, mutta työkaverini vakuuttelivat, että pystymme kyllä matkustamaan lakosta huolimatta, joten uskalsin lähteä reissuun. Lentokentältä voisi ottaa riksan ja mennä sillä parintunnin matkan, kunnes päästään vuoristoon, jossa lakkoa ei ole. Kuskimme oli tarkoitus tulla sitten sinne meitä vastaan.

No, Nepalgunjiin päästyämme selvisi, ettei kuski lupauksestaan huolimatta pääsekään vuoristoon ajamaan. Emme ehtineet montaa minuuttia asiaa ihmetellä, kun luoksemme tuli toinen kuski, joka kertoi, että hänellä on auto, jolla voi ajaa lakonkin aikana (mm. turisti- ja diplomaattikilvillä voi yleensä ajaa yleislakon aikaan). Autolle päästyämme selvisi, että tämä "ajolupa" tarkoitti itsetehtyä "ONLY TOUREST"-paperilappua tuulilasissa. Kuski vakuutteli, että sillä kyllä pääsee paikasta toiseen ja tarkastuspisteiden läpi, kun mä vielä istun valkoisen naamani kanssa etupenkillä.

Päätimme mennä hänen kyydissään matkan lentokentältä toimistolle ja miettiä sitten jatkoa. Muutamassa minuutissa työkaverini ja kuski kuitenkin ystävystyivät, löysivät yhteisen sävelen ja yhdessä sopivat, että kuski lähteekin koko reissulle meitä kyyditsemään. (Sinänsä huvittavaa, että perheellinen kuski oli tuosta vain valmis lähtemään kolmen vuorokauden reissulle - vielä lakon aikaan ja ilman mitään vaihtovaatteita.)

Ekat neljä tiesulkua pääsimme läpi tuosta vain, mutta viidennellä tulikin sitten vähän ongelmia, kun lakkolaiset eivät olisi halunneet päästää meitä läpi. 20 minuutin neuvottelujen jälkeen (jonka aikana mä sitten otin kuvia mua ihmettelemään tulleista lapsista kuin mikäkin turisti) lakkoporukan johtaja suostui siihen, että pääsemme jatkamaan matkaa. Paikalla vartioimassa olleet sotilaat olivat kuitenkin sitä mieltä, että turvallisempaa on, jos he saattavat meidät sotilassaattueessa muutaman seuraavan lakkosulun läpi. Vilkkuvalojen ja aseiden saattaessa me sitten päästiin pahimpien kohtien ohi. Kyydissä olleet sotilaat olivat kyllä niin innoissaan, että taisi heidän avunannossaan olla enemmänkin kyse siitä, että he saivat jotain tekemistä tylsään päiväänsä...

Kuskimme oli tottakai innoissaan, kun pääsi kerrankin sotilassaattueessa ajamaan. Muisti puhua siitä koko matkan ajan. Ja minä olin innoissani, kun sain jotain kerrottavaa blogiin.

Loppumatka menikin rauhallisimmissa merkeissä. Lakkosulkujen kohdalla kuski osoitteli lappuaan, ja mun piti näyttää naamaani ulos ja hymyillä leveästi, niin oli tie taas auki.

Matkalla tulee yleensä monenlaista myyjää armeijan pysäytyspisteissä myymään tuotteitaan. Tällä mammalla oli myynnissä niin kauniisti tehtyjä voimamarja-annoksia, että pakko oli ostaa. Hintaa oli 10 rupiaa, eli 10 senttiä. Kun lämpötila ulkona oli +35-40, niin nämä marjat olivat kyllä ihanan virkistäviä.

 

Aikamoisessa helteessä mentiin kaikki matkat. Vaikka ikkunat olivat auki ja ilmastointikin toimi ajoittain, hikoiltiin me kaikki itsemme jatkuvasti läpimäriksi. Vettä kului monta litraa vuorokaudessa.

Syrjäteillä kun mennään, tauot pidetään huoltoaseman sijasta vesipisteillä. Puskat toimittavat vessan virkaa. Tien sivuun ei voi ajaa eikä siten pyseillä olevaa autoa ohittaa, kun toisella puolella on rotko ja toisella puolella vuorenrinne. Muiden autojen pitää sitten odottaa sen aikaa, kunnes taukolaiset ovat valmiita jatkamaan matkaa.

Kun on istunut kuumassa autossa viisi tuntia, on kiva päästä hotelliin huilimaan. Välillä "hotelli" on kuitenkin kämäinen ja likainen pikku huone nepalisänkyineen, lasittomine ikkunoineen, likaisine peittoineen, 3 cm paksuisine patjoineen ja torakoineen. Juoksevaa vettä ei ollut lainkaan ja koko majatalon väellä oli yksi vedetön ja haiseva vessa. Pesin naamani tilkalla juomavettä, että olo vähän helpottuisi. Kuumassa huoneessa sitten odottelin unta, kun joku vierasporukka piti ryyppybileitä yli puolenyön ja senkin jälkeen joku hengaili taskulampun kanssa mun lasittoman ikkunan takana. Aamuyöstä meno rauhoittui ja huonekin viileni niin, että sain hetken nukuttua. Huivi toimi tyynynä ja peittona. Näin unta, että kirput purivat käsiin. Aamulla käsivarret olivat täynnä pieniä punaisia paukamia.

Yleensä jatkamme matkaa aamusti heti, kun se on mahdollista. Tällä kertaa se tarkoitti heräämistä kolmen tunnin yöunien jälkeen klo 05:00 ja matkustamista pikkuisella lautalla joen yli.

No, maa on kaunis ja auringonnousu parasta valokuvausaikaa, joten mikäs siinä matkustellessa. Multakin irtosi hymy, vaikka helteen keskellä en ollut vuorokauteen päässyt peseytymään ja yöunet olivat mitä olivat.

Hankkeemme on kaikista syrjäisimmillä kylillä, missä apuakin tarvitaan eniten, joten monesti tiet loppuvat jossakin vaiheessa. Silloin on sitten patikoitava kävellen loppumatka. Oli hellettä tai sadetta.

Kuvanottamisen jälkeen hymy hyytyi, kun kuulin, että jokunen vuosi sitten 22 ihmistä oli kuollut tämän sillan romahdettua...

Nepalin kesäaurinko on polttavan kuuma, joten välillä sateenvarjo on ainoa keino suojata ihoa palamiselta. Niin nepaleille kuin tietysti mullekin. Sateenvarjon alla vain meinaa tulla aivan kestämättömän kuuma, kun hellettä on +40*C eikä ilma kulje.

Automatkat sitten menevätkin yleensä melkein nukkuessa. Penkit vain kenoon.

Joku työkavereista oli näköjään mustakin ehtinyt ottaa kuvan, kun torkuin tarkastuspisteiden välit. Onneksi etupenkkiä sai kans laitettua hieman taakse, niin oli helpompi nukkua pomppuisella tiellä. Turvavöitä ei muuten tässäkään autossa ollut.

Kenttämatkat ovat hyvää aikaa oppia tuntemaan työkavereita todella hyvin. Mulla on ihan parhaat työkaverit, joilla on monia mielenkiintoisia elämäntarinoita. Tälläkin matkalla selvisi, että yksi työkaveri on sodan aikaan kidnapattu lapsisotilaaksi, mutta päässyt kuin ihmeen kaupalla kuukauden jälkeen pakoon. 

Kuskista selvisi, että hän on aiemmin ollut muotisuunnittelijana ja ostanut niillä rahoilla tämän maasturin. On suunnitellut naisten kurtia ja osasi kertoa mikä nyt on huippumuotia. Pitäisi olla mahdollisimman montaa eri väriä ja erilaista kangasta, niin olisi pinnalla muodissa. Hyvä tietää seuraavaa kurtaostosta silmälläpitäen. 

Kuski oli kyllä hauska, kun hän heti sopeutui joukkoon ja oli niin kuin olisi aina ollut osa meidän työporukkaa. Hengaili mukana palavereissa ja kylävierailuilla, esitteli itsensä osana tiimiä. Mä niin tykkään siitä piirteestä tässä kulttuurissa! Kukaan ei mieti, että onkohan se nyt noloa tulla ja osallistua mukaan; olla tuntemattomien kanssa heti kuin kala vedessä.

Pitääpä jakaa tässä vielä viimeisen illan kokemus. Nepalgunjin Bamboo Boom kyllä tarjosi aika jysäyksen tulisimmalla ruoalla, mitä olen koskaan syönyt. Jopa nepalityökavereiden mielestä ruoka oli liian tulista. Mulla tuli kitalakeen ihan vesikelloja parista lusikallisesta. Ruokatorvea ja vatsaa poltti koko illan. Pelkäsin jo tulevani niin kipeäksi, etten pääse lentämään kotiin.
 

Paikallinen banaanipirtelö kuitenkin tasoitti oloa ja mun vatsakin taitaa olla jo terästä, joten kotiin päästiin.

.....

Vielä pari kilometripostausta reissusta tulossa, kun oli niin paljon valokuvattavaa.